undercover, hide away

Kahdeksasta puoli kuuteen, keksin ihmisille lempinimiä ja ulkona satoi kaatamalla.

Nukkea ei enää kiinnosta.
Mustarastaalla on aina paljon sormuksia.
Siili on tökkijäpoika, kohteena toisten nenänpäät.

Ruotsin tunnilla Bo Caspers Orkester sekä sanojen liioiteltu painotus, Mustarastas ja hänen suuret kauriinsilmänsä iiriksien tummine reunoineen. Vaaleaan keltaiseen taipuvat silmät jotka heijastavat niitä elokuisia sumuaamuja, upottavia soita syyskuun silittäessä kämmenselkiä kylmillä sadekuuroillaan. Hämäränvihreää, sitä johon varomaton hukkuu. Tummanruskeiden pisteiden levätessä satunnaisina tutkimattoman katseen lomassa kuin mitäänsanomattomat pisteet kartalla, tuntemattomat kaupungit sekä raunioituneet kylät.

Toinen tunti omaa aikaa, sillä kyrillisten aakkosten kaunokirjoitus on  asunut sormissani kauemmin kuin jaksan muistaa. Sen sijaan luulisin etsiväni asteikkojuoksutuksia kaikuvan käytävän varrelta pimeän luokan jossa musta, kiiltäväpintainen flyygeli sekä minun omat nuottini (Satie, Chopin, Beethoven). Avaimen saan kysymällä ja kerrankin olen ihan tyytyväinen siihen, että ne kahdeksan vuotta ovat johtaneet kasvonpiirteideni muistamiseen.

Viikonloppua tosin voisin vaikka paeta, sillä I--
hys.