Marraskuun päivät ohitse laskevat,
vuorovedet lainehtivat,
päällemme vyöryvät aallot tukahduttavat.
Horteessa, vesipyörteiden vietävänä
juoksee aamukylmässä paljain jaloin.
Siinä hetkessä kosken kiviin painuneena,
veden pyörteisiin nilkoista kiinni jääneenä
kylmä kosketus on lohduttavin.
Upottautunut kaulaan ja ensimmäiseen selkänikamaan asti.
Halkeamat lattiassa, mitä jos vain päästäisi irti ja valuisi.
Ladon lautalattiassa puuttuvia paloja, lahoamia
heiniä kasoissa, koloissa, raoissa.
Ullakkokaaos, hänen vaihtamansa lakanat,
mustuneet sanomalehdet ja ainainen pöly.
Kapeilla ikkunoilla vihreitä lasipulloja, iltapäiväauringossa hohtavia.
Sanomattomat sanansa johtivat yllättyneisyyteen automatkan aikana.
Aina: sinä olet hiljaisuus, minä purkaudun lauluun.
Enää eivät kurjenpolvet kurkota haljenneisiin ranteisiin,
jäätyneet järven pinnat eivät heijastu sielunpuolikkaisiin —
varjot eivät ole kiintyneet (minun) tietoisuuteen(+-i).
Kultainen aamunkajo kalpeissa lakanoissa, yksin.
Sumu aamuöisissä metsänriekaleissa, valkeiden rakennusten keskellä,
heijastuen niihin kalpeisiin vedenpintoihin (hukkuvia houkutteleviin),
läpinäkyviin valheisiin.
Mutta minä en koskaan hävennyt niitä ohitse menneitä hetkiä
en valkeita valheita,
sillä nykyään yksiköitä on enemmän kuin kahdessa laskettavassa:
tietämättömyys on hyve
ja vaikeneminen kultaa.
