On olemassa ne tietyt asiat joista kukaan ei koskaan tule tietämään mitään, ei minulta ainakaan (eikä kenelläkään muulla ole niihin sanoja). On ollut aikoja jolloin tasaiset sydämenlyönnit vasten rintalastaa olisivat voineet muuttua suoraksi viivaksi, enkä enää muista miltä se tuntui. Tunneskaala on sisäisesti yllättävän rajoittunut, ei varmaan huomaisikaan ulospäin.
Iltapäivällä Kettu sekä valkeaksi maalattu puusilta. Tummanvihreät havupuut reunustivat ulkomaailman pois jättäen jäljelle auringonsäteet hapuilemassa oksien lomasta tummia hiuksia, liian monet sanat liian pian. En osaa luottaa, vaikka kerronkin. Tuskin hyödyn jo kertaalleen parantuneiden haavojen aukaisemisesta mitenkään, ja silti. Ketään ei kiinnosta, ei edes minua.
Ja se toinen, jokainen keskustelu johtaa nykyään vain minun jäätäviin sanoihini, toisen korottaessa ääntään. En osaa ehkä selittää, mutta riitojen jälkeen en vain jaksa. Tiukka, musertava tunne jota ei osaa ravistaa pois. Se en ole enää minä, vaan toinen osapuoli. Katoaisin, jos enää voisin tehdä niin, mutta yksi kerta näkymättömyyttä oli aivan tarpeeksi.
1 kommentti:
♥ kiitos kiitos kiitos tuhannesti.
Lähetä kommentti