tähtikartta

 "Have you ever told a lie?"

"Oh yes, and it was lovely"

Helmikuu on se, jossa valokuvat toimivat ainoina muistijälkinä. Kylmä ja tuntematon, joka neuvotaan pitämään kaukana itsestä. Pajunkissoja sekä vaaleat hiukset, hopeakahleita selkänikamissa, kultaiset häkit pitämään sinut paikallasi. 

 

Tummanvihreät silmät, upottavat suot sekä korpinmustien toiveiden tasaiset sydämenlyönnit. Seinille kiinnitettyjen polaroidkuvien neliö kertoo menneiden vuosien intiaanikesistä, syysöistä lukemattomine kynttilöineen. Valokuvat ovat oikeastaan petollisia, samoin muistot. Ne saavat kaipaamaan takaisin siihen mikä on jo kauan aikaa sitten kadotettua, unohtamaan asioiden varjopuolet.

Kaikesta unohdettavasta on kohta kulunut vuosi. Muistijäljet eivät johda enää mihinkään, umpikujia levitettynä pitkin näkökenttää. Kartasta katosi määränpää monta käännöstä, mutkaa, oikopolkua taaksepäin. Epävarmaa olemusta huojutettiin, liikuteltiin, ehkä olen löytänyt osan oikeasta itsestäni (tai sitten kaikki on vain illuusiota, kadotettu sitä oikeaa, ja matka takaisin on vasta alkamassa).