blind boys don't lie

Tämä paikka tuntuu haluavan minut hengiltä, järvi hohkaa kylmyyttä aamusumun kerätessä loistonsa menettäneitä kristallisirujaan ohikulkijain kapeilta luunvalkeilta kasvoilta. Täällä katulamppujen himmeä hehku paljastaa vain jäätävän tihkusateen, jonka tarkoituksena on laimentaa veri näkymättömiin lukuihin punaisen sävyn liuetessa kauemmas meidän viiltohaavameristämme.

Kadmiumin kylmää, sitruunankeltaista sävyä lähentelevällä paperilla lyijykynälauseita, niitä petollisia joista kerrotaan kauneimmissa saduissa - niitä, joita ei osaa varoa ennen kuin on liian myöhäistä. Tarinoidesi asteroidiluodit uponneina jo syvälle maidonvaalean ihon alle, korpinmustan turkin omaavat painajaiset kaivautuneet huomaamatta ihon solukkoihin terävillä kulmahampaillaan.

"Milloin sinä edes kävit täällä viimeksi?"
En välittäisi muistaa, ehkä entisessä elämässäni.

undercover, hide away

Kahdeksasta puoli kuuteen, keksin ihmisille lempinimiä ja ulkona satoi kaatamalla.

Nukkea ei enää kiinnosta.
Mustarastaalla on aina paljon sormuksia.
Siili on tökkijäpoika, kohteena toisten nenänpäät.

Ruotsin tunnilla Bo Caspers Orkester sekä sanojen liioiteltu painotus, Mustarastas ja hänen suuret kauriinsilmänsä iiriksien tummine reunoineen. Vaaleaan keltaiseen taipuvat silmät jotka heijastavat niitä elokuisia sumuaamuja, upottavia soita syyskuun silittäessä kämmenselkiä kylmillä sadekuuroillaan. Hämäränvihreää, sitä johon varomaton hukkuu. Tummanruskeiden pisteiden levätessä satunnaisina tutkimattoman katseen lomassa kuin mitäänsanomattomat pisteet kartalla, tuntemattomat kaupungit sekä raunioituneet kylät.

Toinen tunti omaa aikaa, sillä kyrillisten aakkosten kaunokirjoitus on  asunut sormissani kauemmin kuin jaksan muistaa. Sen sijaan luulisin etsiväni asteikkojuoksutuksia kaikuvan käytävän varrelta pimeän luokan jossa musta, kiiltäväpintainen flyygeli sekä minun omat nuottini (Satie, Chopin, Beethoven). Avaimen saan kysymällä ja kerrankin olen ihan tyytyväinen siihen, että ne kahdeksan vuotta ovat johtaneet kasvonpiirteideni muistamiseen.

Viikonloppua tosin voisin vaikka paeta, sillä I--
hys.

ensimmäinen lokakuuta

On olemassa ne tietyt asiat joista kukaan ei koskaan tule tietämään mitään, ei minulta ainakaan (eikä kenelläkään muulla ole niihin sanoja). On ollut aikoja jolloin tasaiset sydämenlyönnit vasten rintalastaa olisivat voineet muuttua suoraksi viivaksi, enkä enää muista miltä se tuntui. Tunneskaala on sisäisesti yllättävän rajoittunut, ei varmaan huomaisikaan ulospäin.

Iltapäivällä Kettu sekä valkeaksi maalattu puusilta. Tummanvihreät havupuut reunustivat ulkomaailman pois jättäen jäljelle auringonsäteet hapuilemassa oksien lomasta tummia hiuksia, liian monet sanat liian pian. En osaa luottaa, vaikka kerronkin. Tuskin hyödyn jo kertaalleen parantuneiden haavojen aukaisemisesta mitenkään, ja silti. Ketään ei kiinnosta, ei edes minua.

Ja se toinen, jokainen keskustelu johtaa nykyään vain minun jäätäviin sanoihini, toisen korottaessa ääntään. En osaa ehkä selittää, mutta riitojen jälkeen en vain jaksa. Tiukka, musertava tunne jota ei osaa ravistaa pois. Se en ole enää minä, vaan toinen osapuoli. Katoaisin, jos enää voisin tehdä niin, mutta yksi kerta näkymättömyyttä oli aivan tarpeeksi.