"Have you ever told a lie?"

"Oh yes, and it was lovely"

Helmikuu on se, jossa valokuvat toimivat ainoina muistijälkinä. Kylmä ja tuntematon, joka neuvotaan pitämään kaukana itsestä. Pajunkissoja sekä vaaleat hiukset, hopeakahleita selkänikamissa, kultaiset häkit pitämään sinut paikallasi. 

 

Tummanvihreät silmät, upottavat suot sekä korpinmustien toiveiden tasaiset sydämenlyönnit. Seinille kiinnitettyjen polaroidkuvien neliö kertoo menneiden vuosien intiaanikesistä, syysöistä lukemattomine kynttilöineen. Valokuvat ovat oikeastaan petollisia, samoin muistot. Ne saavat kaipaamaan takaisin siihen mikä on jo kauan aikaa sitten kadotettua, unohtamaan asioiden varjopuolet.

Kaikesta unohdettavasta on kohta kulunut vuosi. Muistijäljet eivät johda enää mihinkään, umpikujia levitettynä pitkin näkökenttää. Kartasta katosi määränpää monta käännöstä, mutkaa, oikopolkua taaksepäin. Epävarmaa olemusta huojutettiin, liikuteltiin, ehkä olen löytänyt osan oikeasta itsestäni (tai sitten kaikki on vain illuusiota, kadotettu sitä oikeaa, ja matka takaisin on vasta alkamassa).

glass needles in the hay

Ilveksen vaaleapuisen lipaston päällä on kaunis karttapallo. Keväisin junaratoja, raiteilla korppihiuksisen ystäväni kanssa. Kuulin tänään, että hän on menossa naimisiin, onnea rakas (toivon teille kaikkea hyvää).

Jokien tulviessa astuisit reunojen ylitse, syyslehtien peittäessä valkeat käsivarret, silkkinen virta toivottaisi eksyneen tervetulleeksi. Iiriksiä reunustamassa valkea harso, kapeat huulet sidottiin kiinni toisiinsa tyhjäksi tehdyillä lupauksilla, ranteiden sisäsyrjillä hiljainen vastalause punasoluilla tarhattu.

Ilveksen silmäillessä uteliaana ohikulkijoita katsoin kerrostalojen ullakkoikkunoita ja mietin Pohjoistuulen mahdollisia piilopaikkoja. Se poika muuttui näkymättömäksi, eikä siihen tarvittu yhtäkään taikaa. Lämmin selkä muuttui kylmiksi sanoiksi, enkä oikeastaan ole ollut siitä hetkeäkään pahoillani. Rastani purkaantuivat ketunväriseksi kuloheinäksi, värikkäät helmet hiuksissa katosivat syyskuun loputtua liian tummiin talviöihin. Säikähdys suli tuhansiin silityksiin, Kettu ja Ilves pysyivät luonani.

Varjokasvon olin unohtanut, vaahteranlehdet harmaiden neuleiden taskussa, sadat pisamat joista vihaan jokaista. Mustelmakyljet paitojen alla, kapeat sivellinsormet, sirot ja selkeät kasvonpiirteet. Vehnänvaaleisiin hiuksiin tarttuneita silityksiä, syksyn tuoksu sekä akryylimaalein peitetyt salaisuudet. Minkään ei pitänyt tuhota, sulje silmäsi rakas, kaikki kaunis on jo kadonnut.

Häilyväisyyteni rajat pyyhkiytyivät pois kuin syksyisten öiden sumuharso aamuauringon myötä. Vaaleisiin seiniin sulautuvan pojan hymyilyt herättävät ymmärtämään, etten ehkä olekaan niin näkymätön kuin luulin.

Rintalastan alla värähtelevät vielä eilisen muistijäljet, ihmiset sekä kuumuus, vahva basso kiiri pitkin kylkiluitani korjaten säröilleen tajunnan jälleen eheäksi virraksi. Perjantaina jälleen, kerrankin odotan sitä.