Krematiorion käytävillä kaikuvat tukahtuneet huudot, ranteiden sisäsyrjillä katkenneita verisuonia. Tummanvioletiksi sävytetty keinotekoinen taivas ja sen verenpunaiset, haposta kyllästetyt pilvet lainehtivat kohti merta, meri lainehtii kohti ei mitään tai ketään.
Väsyneinä katsovat epätoivosta sakeat silmät kohtisuoraan kalpeita kasvoja, peilikuva ei hymyile. Kulmakarvat tummina kaarina merenvihreiden silmien yläpuolella, kuivuneiden kuusenneulasten sävyiset hiukset valuvat takkuisina puoleen selkään saakka.
Ajatusten paino on liikaa, sillä aikaakin on liikaa. Aikaa tulkita hienovaraiset eleet, tekemättömät teot ja lauseiden välissä sijaitsevat pelot, epävarmuudet. Viisikymmentäkiloinen sisko, mitä sinä itsellesi teet (korpinmustat hiukset, silmät lähdevedenkirkkaat, tummaa sammaleenvihreää, norsunluunvalkea iho), mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä. Minä ja sisko näytämme toisiltamme, vain hiukset ovat (tai oikeastaan olivat) luonnostaan eriväriset. Minulla ennen vaaleat kuin heinä loppukesän pelloilla, siskolla mustat kuin pohjoisen yö.
2 kommenttia:
pidin tästä todella paljon. toivottavasti jatkat kirjoittamista aina. sinusta voi tulla vielä vaikka mitä :>
<3
säkin olet jotain aika sanoinkuvaamatonta.
Lähetä kommentti