Tänään vahvimmaksi luulemani ihminen myönsi, ettei hän jaksa. Mitä silloin voi tehdä, en minä pysty sellaista kuilua kuromaan kiinni, eikä pysty velikään. Siskoa ei edes kannata mainita, sen persoonallisuus on kuollut kuin kesän haaleansiniset lemmikit talven kynnyksellä (kauniin heleästä äänestä, norsunluunvalkeista kasvoista ja sirosta kehosta huolimatta).
Koti on siellä missä kuulen venäjää päivittäin, omenashampoon tuoksu tummansinisissä tyynyliinoissa, öisin avonaisesta ikkunasta kantautuu moottoritien hiljainen humina. Kattolamppujen kristallia jäljittelevistä lasikoristeista heijastuu sateenkaaren sirpaleita pitkin valkeita seiniä ja vaatekaappeja. Aamuisin näen itseni ensimmäiseksi akustisen pianon kiiltävästä mustasta pinnasta, hiukset valuen takkuisina pitkin selkää.
Erottavat kaksikymmentä kilometriä ovat muuttuneet valovuosiksi kauan sitten. Talvet siellä ovat ikiroutaa rintakehän sisässä, luuytimissä jääkiteitä, virtaus verisuonissa hidastuu. Yksinäisyys kiristää jäsenet liikkumattomiksi, kauniit sanat ovat kuin harvinainen luonnonvara. Ei, sinne en jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti