Iiriksen pinnalla hopeajuovaisia sudenkorentoja, silloin taisit unohdit hengittää (rintalastan alla syke vaikeni hiljaa). Myrskyjoen rannalla muistin, etten sammuttanutkaan kahvinkeitintä. Huomaakohan tuli, etteivät turkoosit verhoni olekaan jäätä, ettei vaalea parketti olekaan lunta jalkapohjien alla.
Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni, miten voi olla, ettei huomaa tätä hetkeä. Olla kuin ei olisi, antaa auringonsäteiden läpäistä verisuonet jotka hohtivat punaisina aamunkoittoa, eivät kajastaneet sinisinä taikka violetteina läpikuultavan ihon alta.
Käärmekorentojen purkautuessa silmäluomista, verisuonien räjähtäessä käsiin kirjoittaisin Venäjän metroista ja alikulkukäytävistä. Sinipunainen meri lainehtii vaaleiden hiusten äärellä, mitä tapahtuu, kysyin.
Sormenjälkien painuessa tähtipölyyn olet taas jäänyt kiinni, eikä kädestä kiinni otettuja saada enää takaisin, ellei niin ole varjoihin kirjattu.
Kerrostalojen portaissa neulottuna sydänääniä, ullakkojen nurkissa leijuvat virkkeet vuosikymmenien takaa. Haluaisin marmorista mielen, lasinsirpaleista kootut sormet ettei tarvitsisi enää tuottaa itselleen kipua tiikeriraidoin, sillä Nurhi ei koskaan ikinä saisi tietää. Ei minun kauttani, ei mistään.
Talvisin mintunvihreitä rivitaloja jäätyneen järven rannalla, takapihalla lunta olkapäihin asti (jos on yhtä lyhyt kuin Nurhi tai Kettu), mutta minä en ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti