sydänten kertakäyttökulttuuri

Marraskuun alun elementtejä: verestävät silmät, ärtynyt mieli, krooninen misantropia, liikaa unta, pannullinen kahvia.

Kesä, humala, tupakan hehkuva tulipää. Ainolanpuiston raskasrakenteiset puut ja tumma vesi, jonka päällä lepää keltainen harso. Tyhjiä sanoja ja rikkinäisiä ihmisiä, joista puhutaan salaista noidankehää eikä kehenkään luoteta enää ikinä. Sukkahousut, lyhyet hameet, auringonkukkia. Hiukset, joita en enää koskaan aio leikata. Kasvakoot loputonta viljaa samalla kun mieli kuihtuu ja varisee pois. Se on kai yksi monista itseyden ideaaliruumiillistumista. Olisinpa edes neljäsosa niitä värejä ja värähdyksiä.

Kynttilän sydänliekki ja hämähäkinverkkoja silmäluomilla. Ajatusrykelmät kaikuvat pitkin mielen luisia seinämiä. Lasinsirpaleita lattianraoissa ja sydämen laskimossa. Aortassa ruusunpiikkejä, kuivuneita terälehtiä, kyynelkanavat tummanpunaisina nuppuina. Repeytyneet verisuonet ja niiden muodostama labyrintti. Sydämenlyöntien sointukierrot iholla.

Hukun oranssiin katuvaloon ja tuntemattomiin ihmisiin, maailman tummuuteen ja sen sävyjen puolihuolimattomuuteen. Kuolleisiin tunteisiin ja ajatuksiin ihmisistä, joita ei ole. Radioheadin Lotus Flower soi sanoineen, melodioineen, sävyineen ja tunnelmineen niin lujaa päässä että hukun ja lakkaan olemasta. Venetsiakynttilät kirjoituspöydällä ovat lohdullisen tuttuja, parvekkeen lasi kylmä ja tunteet kädenlämpöiset. Tunteiden oletettu moninaisuus ja niiden olemassaolon puute herättää halveksuntaa. Tasapaksu harmaus kuristaa mitättömyydellään. Se on löytänyt kodin.

Muuttolintu.
Vuorovesi tai loppumaton aava.

Sille kaikelle on kai löytynyt valo, joka hohtaa kuin talviaurinko.

Tunnen kuinka sulat putoavat yksitellen,
ja sisäinen aallokko valuu pois.

marraksen kynnys

Poltettu sienna virtaa pitkin lattiarailoja, jäälautan sini vierustaa valkeita seiniä. Sen silmien hohteeseen on syöpynyt smaradginvihreää. Sitä samaa, jolla kullalla vuorattujen kivisalien sisin on peitelty. En uskalla kohdata sitä, vaan väistän viimeiseen asti. Niin kuin väistän itseäni. Vääristyn ja taivun. Kaivan identiteetilleni mariaanien haudan – se ei nouse sieltä ikinä. 

Rintakehää pitää kasassa rautainen kehä, jonka juovissa elää levollisuus ja rauha. Se on kuin lintuhäkin kehikko. Jokaisen säikeen syke löytyy minusta. Se elää levottoman tahtini mukaan; tunne kerrallaan. Säikeet kiristyvät ja löystyvät vailla omaa tahtoa. Kietoutuvat kylkiluihin kiinni, takertuvat valtimoiden seinämiin, vuodattavat itsensä selkäytimeen. Ja silloin ne repäisevät itsensä irti.

Samanaikainen tunteiden kaaos ja tunteettomuus, paradoksaalinen todellisuus. Hetkittäiset todellisuudensirpaleet kasautuvat puhtaimmiksi kristallikiteiksi, jotka omin käsin heitän tummimpiin vesiin. Kristallikiteet hukkuvat sysimustaan metsälampeen, kätkeytyvät lempeään suonpohjaan. Vetisten sammaleiden käsivarret toivottavat kaiken tervetulleeksi, suopursujen raadot ottavat kätköönsä vailla vastalauseita. Palaset säilyvät minun hatarissa muistijäljissäni saavuttamatta koskaan mielikuvaa kokonaisuudesta, levosta tai lopullisuudesta.

Ulkona ja mielessäni sataa kaatamalla. Metsä ja ajatukseni ovat täynnä sumua, harmautta, muodottomuutta. Kodin lohdullinen äänimaailma kaikuu pitkin sielunpuolikkaani lasiseiniä. Vaaleat hiukset lepäävät olkapäillä, istun kirjoituspöytäni äärellä. Mietin.

Missä minä olen, kuka olen, vai olenko edes olemassa? Teoissani vai sanoissani; sillä sanoja on paljon, mutta teot puuttuvat kokonaan.

unikuvien sydänlanka

24.8.

avohaavaunia ja usvaniittyjä

vääristynyt todellisuudenkuva

seitinohuet luut mädässä kehossa

keuhkoissa öljyvuoto

keskeneräisiä kehonkuvia

punaviiniä ja kasteheinää

sormenpäissä kiiltää sysimusta

mieli pilaantuu aina ensin

21.11.

levottomia unia

ja toisiinsa sulautuneita päiviä

voisin keittää kahvit ja kipuilla elämää

antaa verisuonten puristua yhteen sykkivään kasaan

vaihtaa energiasäästölampun sydämen tilalle

mustelmia ja mustetahroja

painajaisia joista herätään vasta keskipäivällä

hukun tahmeaan ihoon

makea ja tunkkainen tunne seuraa

oikein huutaa perään jos en odota

"Olet nukkunut liian pitkään
ja juonut liikaa kahvia."

Avoimuudesta.

Sinä olet opettanut minua puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. En ole tottunut tällaiseen kaiken itseensä kietovaan rehelliseen avoimuuteen. Se on aina ollut minun silmissäni heikkoutta, eräänlainen henkilökohtainen helvetti.

Sinussa se on vahvuus.

Olen opettanut itseäni olemaan hiljaa jokaisesta elämän epäkohdasta. Lopulta siihen epäkohtien tahmeaan musteeseen upposi kaikki mitä kykenin vain tuntemaan. Ja miten se hiljaisuus veikään, hukutti näennäisen turvallisuuden illuusioon. Se loi suojamuurin totuuden ja itseni välille.

"Kylmää - mielenmaisemana marras ja enneunet kuolemasta. Alitajunta vei vääjäämättä sen jääpeitteisen järven pohjalle, missä ultramariini silitti sävyillään rohtuneita huulia ja järviheinät kietoutuivat vaivihkaa kylkiluiden ympärille. Muistoihin kadonneita hopearaitoja vuosien takaa, ne näkyvät hentoina vieläkin - muistuttamassa vääristä keinoista käsitellä henkistä kipua. Varoituksena. Älä päästä itseäsi liian syvälle siihen lumivyöryn lailla kasvavaan pimeyteen.

Eksyttävät metsäpolut muuttuivat todellisuudesta vertauskuviin, minun henkilökohtaisen maailmani konkreettisuus mureni niiden myötä. Tarttui jalkapohjiin, kannettavaksi muistoihin, kuin kesäisten järvenrantojen hiekka syksyn kynnyksellä. Paljain jaloin minä kuljinkin. Kesäni olivat havupolkuja ja mustikanvarsia, järvien makean veden hento tuoksu hiuksissa. 

Tuijotin yönmustia metsälampia silmiin, pyysin hetkittäin armoa. Juoksin metsäni pitkospuita pitkin koskaan kompastumatta. Auringonvalo siivilöityi koivunlehtien välistä norsunluunvalkeille kasvoille, heitti poskipäille yönmustien ripsien varjot. Kesakoita kulmaluilla ja käsivarsilla. Päättymättömiä polkuja minussa, nokkosia tienvarsilla. Sammaloituneita muistoja ja niiden kivisiä raunioita, istut edelleen niiden päällä nauraen (hyväntahtoisuutta vai vahingoniloa). Totuuden peilaus väistyi turtumuksen tieltä, sen jälkeen osasin vain olla muistamatta.

Kasvoillasi yksi hymykuoppa, keskikesän auringonvalo toi hiuksistasi esiin tuhannet sävyt. Kultaiset hiussuortuvani kiedottuna omiisi, yhteen letitettyjä salaisuuksia. Sinisissä silmissä asuvia kullanruskeita pisteitä, petollisen kauniita muistoja. Heittämäsi asteroidiluodit makaavat edelleen ihoni alla. Miksi en koskaan väsy kirjoittamaan sinusta? Kerro."

Miten muistankaan sinut.
Miten muistankaan sen syyn, miksi pakotin itseni unohtamaan.

Siksi rehellisyys oli heikkous, se laukaisi aina liikaa minussa.
Pian en kyennyt olemaan rehellinen edes itselleni.

Nyt se on vaikeaa.

vuoksi ja luode

Valveunet kiiltävät hopelankoja, halkaistua lapis lazulia.

Auringonsäteet heijastuvat järven tummasta pohjasta silmänurkkiin, keltaiset viirut juoksevat pitkin selkärankaa. Valo lävistää vedenpinnan vääristäen ääriviivat. Todellisuuden puolikkaat riitelevät unissa - juokse, äläkä koskaan löydä oikeaa suuntaa. Järviheinät kietoutuvat nilkkoihin ja ranteiden ympärille, kasvojen valkea iho lepää vasten pehmeää hiekkaa.

Raakatimanttia, sielunpuolikkaita ja upottavia soita. Silmät hohtavat auringossa kuin malakiitti, väistä polttavaa katsetta. Rikottuja iiriksiä - päästä irti kultaisista lintuhäkeistä, niistä illuusioista. Metsälammen soinen pohja ei kanna jalkapohjia, sammaleiden lämmin vihreä ja auringonkilo vedenpintaan heijastuneena on pelkkä tyhjä lupaus.

Unissa kaikki turva katoaa, mieli tarjoaa tyhjää vääristymää. Elementit vain marrasta, kuolema ja kylmyys. Eksyttäviä metsäpolkuja, päättymättömiä järvenrantoja. Murrettuja sävyjä. Tummaa verenpunaista ja indigonsineä. Loputtomia sivukujia ja porraskäytäviä. Lasinsirut, halkeillut maali, haalistuneet värit. Kasvottomia henkilökuvia, viktoriaanisia rakennuksia ja pylvässänkyjä punaisine samettiverhoiluineen. Istu ja lepää, mutta ylös et nouse.

Kasvonpiirteet sulavat pois suorassa katseessa ja palaavat vastahakoisesti passiivisessa sivusilmäilyssä. Käsien tummat verisuonet sykkivät villiä merta, kesyttämättömiä aaltoja. Maanpinta kohoilee vahvan sydämen mukaan, kylkiluiden alla lyönnit kartoittavat reittini pois.

Maisema ei koskaan pysy paikallaan,

on jatkuvassa vuoroveden liikkeessä.

Täysikuu ja uusikuu,

vuoksi ja luode.