Sinä olet opettanut minua puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. En ole tottunut tällaiseen kaiken itseensä kietovaan rehelliseen avoimuuteen. Se on aina ollut minun silmissäni heikkoutta, eräänlainen henkilökohtainen helvetti.
Sinussa se on vahvuus.
Olen opettanut itseäni olemaan hiljaa jokaisesta elämän epäkohdasta. Lopulta siihen epäkohtien tahmeaan musteeseen upposi kaikki mitä kykenin vain tuntemaan. Ja miten se hiljaisuus veikään, hukutti näennäisen turvallisuuden illuusioon. Se loi suojamuurin totuuden ja itseni välille.
"Kylmää - mielenmaisemana marras ja enneunet kuolemasta. Alitajunta vei vääjäämättä sen jääpeitteisen järven pohjalle, missä ultramariini silitti sävyillään rohtuneita huulia ja järviheinät kietoutuivat vaivihkaa kylkiluiden ympärille. Muistoihin kadonneita hopearaitoja vuosien takaa, ne näkyvät hentoina vieläkin - muistuttamassa vääristä keinoista käsitellä henkistä kipua. Varoituksena. Älä päästä itseäsi liian syvälle siihen lumivyöryn lailla kasvavaan pimeyteen.
Eksyttävät metsäpolut muuttuivat todellisuudesta vertauskuviin, minun henkilökohtaisen maailmani konkreettisuus mureni niiden myötä. Tarttui jalkapohjiin, kannettavaksi muistoihin, kuin kesäisten järvenrantojen hiekka syksyn kynnyksellä. Paljain jaloin minä kuljinkin. Kesäni olivat havupolkuja ja mustikanvarsia, järvien makean veden hento tuoksu hiuksissa.
Tuijotin yönmustia metsälampia silmiin, pyysin hetkittäin armoa. Juoksin metsäni pitkospuita pitkin koskaan kompastumatta. Auringonvalo siivilöityi koivunlehtien välistä norsunluunvalkeille kasvoille, heitti poskipäille yönmustien ripsien varjot. Kesakoita kulmaluilla ja käsivarsilla. Päättymättömiä polkuja minussa, nokkosia tienvarsilla. Sammaloituneita muistoja ja niiden kivisiä raunioita, istut edelleen niiden päällä nauraen (hyväntahtoisuutta vai vahingoniloa). Totuuden peilaus väistyi turtumuksen tieltä, sen jälkeen osasin vain olla muistamatta.
Kasvoillasi yksi hymykuoppa, keskikesän auringonvalo toi hiuksistasi esiin tuhannet sävyt. Kultaiset hiussuortuvani kiedottuna omiisi, yhteen letitettyjä salaisuuksia. Sinisissä silmissä asuvia kullanruskeita pisteitä, petollisen kauniita muistoja. Heittämäsi asteroidiluodit makaavat edelleen ihoni alla. Miksi en koskaan väsy kirjoittamaan sinusta? Kerro."
Miten muistankaan sinut.
Miten muistankaan sen syyn, miksi pakotin itseni unohtamaan.
Siksi rehellisyys oli heikkous, se laukaisi aina liikaa minussa.
Pian en kyennyt olemaan rehellinen edes itselleni.
Nyt se on vaikeaa.
Sinussa se on vahvuus.
Olen opettanut itseäni olemaan hiljaa jokaisesta elämän epäkohdasta. Lopulta siihen epäkohtien tahmeaan musteeseen upposi kaikki mitä kykenin vain tuntemaan. Ja miten se hiljaisuus veikään, hukutti näennäisen turvallisuuden illuusioon. Se loi suojamuurin totuuden ja itseni välille.
"Kylmää - mielenmaisemana marras ja enneunet kuolemasta. Alitajunta vei vääjäämättä sen jääpeitteisen järven pohjalle, missä ultramariini silitti sävyillään rohtuneita huulia ja järviheinät kietoutuivat vaivihkaa kylkiluiden ympärille. Muistoihin kadonneita hopearaitoja vuosien takaa, ne näkyvät hentoina vieläkin - muistuttamassa vääristä keinoista käsitellä henkistä kipua. Varoituksena. Älä päästä itseäsi liian syvälle siihen lumivyöryn lailla kasvavaan pimeyteen.
Eksyttävät metsäpolut muuttuivat todellisuudesta vertauskuviin, minun henkilökohtaisen maailmani konkreettisuus mureni niiden myötä. Tarttui jalkapohjiin, kannettavaksi muistoihin, kuin kesäisten järvenrantojen hiekka syksyn kynnyksellä. Paljain jaloin minä kuljinkin. Kesäni olivat havupolkuja ja mustikanvarsia, järvien makean veden hento tuoksu hiuksissa.
Tuijotin yönmustia metsälampia silmiin, pyysin hetkittäin armoa. Juoksin metsäni pitkospuita pitkin koskaan kompastumatta. Auringonvalo siivilöityi koivunlehtien välistä norsunluunvalkeille kasvoille, heitti poskipäille yönmustien ripsien varjot. Kesakoita kulmaluilla ja käsivarsilla. Päättymättömiä polkuja minussa, nokkosia tienvarsilla. Sammaloituneita muistoja ja niiden kivisiä raunioita, istut edelleen niiden päällä nauraen (hyväntahtoisuutta vai vahingoniloa). Totuuden peilaus väistyi turtumuksen tieltä, sen jälkeen osasin vain olla muistamatta.
Kasvoillasi yksi hymykuoppa, keskikesän auringonvalo toi hiuksistasi esiin tuhannet sävyt. Kultaiset hiussuortuvani kiedottuna omiisi, yhteen letitettyjä salaisuuksia. Sinisissä silmissä asuvia kullanruskeita pisteitä, petollisen kauniita muistoja. Heittämäsi asteroidiluodit makaavat edelleen ihoni alla. Miksi en koskaan väsy kirjoittamaan sinusta? Kerro."
Miten muistankaan sinut.
Miten muistankaan sen syyn, miksi pakotin itseni unohtamaan.
Siksi rehellisyys oli heikkous, se laukaisi aina liikaa minussa.
Pian en kyennyt olemaan rehellinen edes itselleni.
Nyt se on vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti