days dawning, skins crawling

26. joulukuuta 2011

Krematiorion käytävillä kaikuvat tukahtuneet huudot, ranteiden sisäsyrjillä katkenneita verisuonia. Tummanvioletiksi sävytetty keinotekoinen taivas ja sen verenpunaiset, haposta kyllästetyt pilvet lainehtivat kohti merta, meri lainehtii kohti ei mitään tai ketään.

Väsyneinä katsovat epätoivosta sakeat silmät kohtisuoraan kalpeita kasvoja, peilikuva ei hymyile. Kulmakarvat tummina kaarina merenvihreiden silmien yläpuolella, kuivuneiden kuusenneulasten sävyiset hiukset valuvat takkuisina puoleen selkään saakka.

Ajatusten paino on liikaa, sillä aikaakin on liikaa. Aikaa tulkita hienovaraiset eleet, tekemättömät teot ja lauseiden välissä sijaitsevat pelot, epävarmuudet. Viisikymmentäkiloinen sisko, mitä sinä itsellesi teet (korpinmustat hiukset, silmät lähdevedenkirkkaat, tummaa sammaleenvihreää, norsunluunvalkea iho), mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä. Minä ja sisko näytämme toisiltamme, vain hiukset ovat (tai oikeastaan olivat) luonnostaan eriväriset. Minulla ennen vaaleat kuin heinä loppukesän pelloilla, siskolla mustat kuin pohjoisen yö.

that's the end and that's the start of it

Tänään vahvimmaksi luulemani ihminen myönsi, ettei hän jaksa. Mitä silloin voi tehdä, en minä pysty sellaista kuilua kuromaan kiinni, eikä pysty velikään. Siskoa ei edes kannata mainita, sen persoonallisuus on kuollut kuin kesän haaleansiniset lemmikit talven kynnyksellä (kauniin heleästä äänestä, norsunluunvalkeista kasvoista ja sirosta kehosta huolimatta).

Koti on siellä missä kuulen venäjää päivittäin, omenashampoon tuoksu tummansinisissä tyynyliinoissa, öisin avonaisesta ikkunasta kantautuu moottoritien hiljainen humina. Kattolamppujen kristallia jäljittelevistä lasikoristeista heijastuu sateenkaaren sirpaleita pitkin valkeita seiniä ja vaatekaappeja. Aamuisin näen itseni ensimmäiseksi akustisen pianon kiiltävästä mustasta pinnasta, hiukset valuen takkuisina pitkin selkää.

Erottavat kaksikymmentä kilometriä ovat muuttuneet valovuosiksi kauan sitten. Talvet siellä ovat ikiroutaa rintakehän sisässä, luuytimissä jääkiteitä, virtaus verisuonissa hidastuu. Yksinäisyys kiristää jäsenet liikkumattomiksi, kauniit sanat ovat kuin harvinainen luonnonvara. Ei, sinne en jää.