Rintakehää pitää kasassa rautainen kehä, jonka juovissa elää levollisuus ja rauha. Se on kuin lintuhäkin kehikko. Jokaisen säikeen syke löytyy minusta. Se elää levottoman tahtini mukaan; tunne kerrallaan. Säikeet kiristyvät ja löystyvät vailla omaa tahtoa. Kietoutuvat kylkiluihin kiinni, takertuvat valtimoiden seinämiin, vuodattavat itsensä selkäytimeen. Ja silloin ne repäisevät itsensä irti.
Samanaikainen tunteiden kaaos ja tunteettomuus, paradoksaalinen todellisuus. Hetkittäiset todellisuudensirpaleet kasautuvat puhtaimmiksi kristallikiteiksi, jotka omin käsin heitän tummimpiin vesiin. Kristallikiteet hukkuvat sysimustaan metsälampeen, kätkeytyvät lempeään suonpohjaan. Vetisten sammaleiden käsivarret toivottavat kaiken tervetulleeksi, suopursujen raadot ottavat kätköönsä vailla vastalauseita. Palaset säilyvät minun hatarissa muistijäljissäni saavuttamatta koskaan mielikuvaa kokonaisuudesta, levosta tai lopullisuudesta.
Ulkona ja mielessäni sataa kaatamalla. Metsä ja ajatukseni ovat täynnä sumua, harmautta, muodottomuutta. Kodin lohdullinen äänimaailma kaikuu pitkin sielunpuolikkaani lasiseiniä. Vaaleat hiukset lepäävät olkapäillä, istun kirjoituspöytäni äärellä. Mietin.
Missä minä olen, kuka olen, vai olenko edes olemassa? Teoissani vai sanoissani; sillä sanoja on paljon, mutta teot puuttuvat kokonaan.
