Kurkien huuto soiden yllä veti takaisin, suopursujen huumaava tuoksu syysaamuisin ei päästänyt irti. Veressä virtasi yhä aamuöinen sumu, eksyneiden rystyset polttomerkittiin viivoin (joissa yhdeksäs kolmannesta olikin metsälammen pohja). Tummanruskeat hiukset sivalsivat vaaleaa ihoa, alastomien koivupuiden oksat soimivat itseään pohjoistuulen kutsumina. Hopeajuovat leikkasivat vihreiden silmiesi iirikset siruihin, kahdentoista kuun parittomina päivinä löysit jälleen osat itsestäsi, kuin kadotettuna olisikin ollut kaikki muu.
Hukuit hämärän kutsuun, kuuran peittämiin puolukanvarpuihin, vartalon yllä säriseviin voimalinjoihin. Ne nimeämättömät asiat katkoivat mielesi peltoja, heinänkorsia valkeissa lakanoissasi, herätessäsi valveunet katosivat kartaltasi. Näiden öiden päätteeksi keuhkojesi pohjukoissa heränneet verenpurkaumat silittivät ihoosi talvikuukausien jokaisen sävyn. Hopeaisena häilyvä kuunsirppi suuteli kasvojasi, siltä minusta tuntui, sillä öisinkin kalpeat piirteesi hohtivat uskomattoman kauniisti.
