"Aslak", sanoit, "purjehditut ovat ne satujen seitsemät meret."
Kämmenselkiin kätkettyjä naurahduksia. Sulloit repimäsi matkamuistot piirongin alimpaan laatikkoon, samoin kuin reunoista käpertyneet valokuvasi ihmeellisine väreineen sekä ennen näkemättömine, eksoottisine maisemineen. Eleineen, jotka sulivat kotiin saapuessasi mitättömäksi lammikoksi eteiseen.
Unenpehmeät, tummat ripset kehystivät kasvojasi luoden katulamppujen kajossa pitkiä varjoja kapeille poskipäillesi. Ihmettelin, kuinka kenenkään tumman ja vaalean välinen kontrasti voikaan olla niin ihmeen kaunis. Kevyet kosketukset, norsunluunvalkeat sormesi, verisuonissasi virtaa kai puhdas kuura. Suudelmia bussipysäkillä, juuri niitä, jotka yleensä pysyvät vain kirjan kansien välissä. Lumen sataessa hiljalleen maahan kylmyys piti tiukasti kiinni ultramariinimustelmistamme purren tiensä aina selkänikamiin saakka.
Meripihkan sävyiset lasipullot tuijottivat meitä ikkunalaudoiltaan, rappeutunut maali puutalojen kyljissä täytti harmaan asfaltin ja tarttui vaivihkaa kengänpohjiimme. Tummansinisiä onnenkiviä, kissansilmiä sekä unikonkukkia. Hymyilin hämmentyneelle ilmeellesi ohittaessamme sataman merenrantapolkuja pitkin. Valkeat sillat, joiden ohitse kuljimme, johtivat tuulenpesäkoivujen sekä tummakuoristen simpukoiden asuttamiin saariin.
Tällä kertaa solisluita eivät koristaneet huunpuremat,
sillä tämä on jotain kaksin verroin kauniimpaa.
