torstai, 2. joulukuuta 2010
Sotkuiset mustat hiukset putoilevat sormieni lomasta takaisin sun olkapäille. Sä olet jättänyt värjäämättä pari kuukautta ja sun hiukset on jäätävän juurikasvun vallassa. Silti näytät hyvältä, pidän susta juuri tuollaisena. Raidallinen kaulahuivi kiertää olkaluittesi ympäri valuen aina lanteille saakka tuoksuen tupakalta sekä minttupurukumilta. Ulkoilmalta ja yöltä, talvelta. Sä olet sellainen, työnnät aina kaikki pois. Kylmä kuin ne sanat, joita sun rikki pureksittujen huulten välistä sataa.
Kahvia sekä halveksittuja aamuja, miksei vallitsisi auringonsäteet syövä yö. Sotkuiset ruutulakanat ja ikkunanpielissä lumitähtiä, sun iho oli aina niitä kalpeampi. Me ei koskaan nukuttu öitä, mutta ei me niitä valvottukaan, vaikka kaupunki valvoi. Se valvoi meidän puolesta, oli hereillä kun me ei oltu. Kun sä et ollut.
Seinillä julisteita, aamuhämärän kuiskaukset niskavilloissa, silkkiperhosia sängyn alla. Tukehdutettuna se, joka käski tehdä toisin, käski kuunnella ja miettiä uudelleen. Ei sellaista ollut, silloin.
Suoniin jäätynyt veri, aikaan sulatetut tyhjät katseet sekä linnunradan oksisto kiemurtelemassa sisäelinten ympärillä. En pelkää. Mitä, en tiedä. Rautatiesillan alla satoi lunta silmäripsiin,
ja hän sanoi ettei koskaan
alla valtameren luovuttaisi,
valkeita kudoksia vuorten juurella
niin kuin hän oli, olin myös minä.
